Tämän luukun teille tarjoaa vanha kääpä prof. Archibald McGregor!
Archibald McGregor | Opettaja | Taikuuden historia
Nuoruutensa lukuisissa seikkailuissa nyt jo varttuneempaan ikään ehtinyt Archibald on kouliutunut paitsi sitkeäksi ja päättäväiseksi, myös varsinaiseksi vastarannankiiskeksi. Konservatiivina Archibald odottaa oppilailta hyvien tapojen noudattamista, vaikka miehen omien juomatapojen sopivuudesta voi olla montaa mieltä. Oppilaiden keskuudessa Archibaldia pidetään kuvottavan tylsänä, ikäloppuna ja juoppona, eikä mikään näistä määritelmistä ole täysin väärä.
Kuubalainen joulu ja odottamaton suojelius
Olen viettänyt elämäni saatossa monta unohtumatonta joulua alkaen siitä, kun anoppini yritti kirota minut erään epäonnistuneen perhejoulun jälkimainingeissa osuen pahaa-aavistamattomaan serkkupoikaan tai siitä, kun eksyin hieman liian lähelle unkarilaisen sarvipyrstön pesää etsiessäni suojaa Unkarin kylmältä talvelta. Kenties kaikkein ikimuistoisimman jouluni vietin kuitenkin vuonna 1958 keskisessä Kuubassa, hieman Santa Claran kaupungista etelään.
Olin ollut Kuubassa jo useamman kuukauden. Alun perin kaikki oli oikeastaan lähtenyt liikkeelle hassusta pikku sattumuksesta. Olin ollut Venezuelassa samaan aikaan muutaman kunnioitettavan tuuhean parran kasvattaneen poliittisista syistä Kuubasta paenneen pakolaisen kanssa ja satuin osumaan heidän kanssaan samaan pöytään eräässä illanvietossa. Olin nauttinut hieman tuliviskiä sekä maistanut jästien alkoholijuomia, mutta olin täysin harkintakykyisessä tilassa, kuten yleensäkin, olenhan sentään kaikin puolin alkoholin kohtuukäyttäjä. Uudet tuttavani puhuivat pelkkää espanjaa ja minä yritin kovasti ymmärtää, mistä oli kyse ja tehdä tuttavuutta heidän kanssaan, mutta hassusti tilanne johti lopulta siihen, että löysin itseni joulunaattona 1958 näiden partaveikkojen seurasta kuubalaisen kasvuston seasta piileskelemästä. Olivat jotakin kapinallisia ymmärtääkseni.
Joukkoyksikköni johtaja oli nuori lääkäri, jota kutsuttiin nimellä Che. Juurikin jouluaattona hän määräsi minut ja erään hieman ylipainoisen kuubalaisnuorukaisen jonkinlaiseen etuvartioon siltä varalta, että vihollisia sattuisi lähestymään pääleiriä. (Kielitaitoni oli yhä parin kuukauden harjoittelun jälkeenkin varsin puutteellinen, joten täyttä varmuutta käskytyksestä minulla ei ollut.) Siellä me kuitenkin sitten istuimme aikaisesta aamusta myöhään iltaan Pedron kanssa ja otimme virkistykseksi muutaman huikan taskumatista. Illan hämärtyessä jaoimme vartiovuorot (tai näin olin ainakin espanjantaidoillani ymmärtävinäni) ja kun toverini kävi maaten, minä jäin vartioimaan.
Siihen mennessä kyseessä oli aivan tavanomainen, ellei jopa tavanomaista tylsempi joulu (joskaan ei yhtä tylsä kuin appiukkoni kalajutut, joita sain myöhemmin kuunnella vuodesta toiseen). Asiantila oli kuitenkin vain ohimenevä.
Vartiovuoroni vaikutti aluksi tavanomaisen puuduttavalta, mutta äkkiä olin kuulevinani hiljaista kahinaa pimeässä. Valpastuneena kuulostelin hallituksen joukkojen varalta, mutta en kuullut enää yhtään mitään. Olin kuitenkin tavattoman utelias ja niinpä vedin taikasauvani esiin povitaskusta. Pedro oli toki jästi, mutta nyt oli tosi kyseessä ja hän oli sitä paitsi jo kuorsannut hyvän tovin. Sytytin sauvani päähän valon ja valokiila osui heti maassa makaavan Pedron kasvoihin, joiden ympärille oli kietoutunut jotakin, joka näytti lähinnä mustalta viitalta. Sydämeni hyppäsi saman tien kurkkuun, sillä tunnistaisin kalmolaskoksen vaikka silmät kiinni ja ilman käsiä, olinhan kohdannut sellaisen jo kertaalleen Sumatralla.
Kalmolaskos jatkoi tasaisen puuduttavaa uhrinsa tukehduttamista kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta Pedron onneksi tiesin, mitä tehdä. Ajattelin elämäni onnellisinta hetkeä (sitä, kun aikanaan tajusin, ettei opinahjoni viini- ja tuliviskikellari ollut öisin lukittu) ja karjaisin suojeliusloitsun ilmoille kovaan ääneen. Kalmolaskokseen se tehosi tavattoman hyvin ja Pedro pelastui, mutta karjaisullani oli myös arvaamattomampia seurauksia.
Hallituksen joukot olivat leiriytyneet pienen harjanteen taakse ja luonnollisesti kova huutoni sai heidät salamannopeasti tajuamaan, että lähistöllä oli kapinallisia. Kapinallisten pääjoukko vähän matkan päässä olevassa omassa leirissään puolestaan luuli huutoani hälytykseksi ja vartiopisteellemme ryntäsi hetkessä kymmeniä kokeneita sissisotilaita kättä pidempää mukanaan. Minä tietysti jästien keskellä sysäsin sauvani sivuun ja tartuin jästiaseeseen kaikkien tovereideni tavoin Pedron haukkoessa maassa henkeään ja toipuessa järkytyksestä.
Hallituksen joukot oli hetkessä nitistetty ja johtajamme Che päätti jatkaa hyökkäämällä eteenpäin, kun voittojen tielle oli kerran päästy. Hyökkäyksen jatkuessa saimme seuraavina päivinä mm. suistettua vihollisen panssarijunan raiteiltaan ja vallattua Santa Claran kaupungin. Santa Claran valtaus oli yksi viimeisistä nauloista Kuubaa hallinneen diktaattorin, Fulgencio Batistan, arkkuun. Tammikuun 1. päivänä 1959 mies pakenikin Kuubasta ja kapinalliset voittivat.
Välillisesti suojeliukseni johti siis Kuuban vallankumouksen onnistumiseen. Kumma tuo onnellisten ajatusten voima.
